Vilkku
Joka päivä yritän sen ymmärtää
Kuinka tää kaikki joskus häviää
Ja se rikkaus, joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään
Haloo Helsinki! - Joulun kanssas jaan
Nimi | Vilkku | Sukupuoli | narttu |
Rotu | sekarotuinen | Isän rotu | suomenajokoira |
Emän rotu | jämtlanninpystykorva | Säkäkorkeus | n. 58 cm |
Syntymäaika | 11.3.2005 | Kuolinaika | 6.9.2018 |
Terveys
Steriloitu kevättalvella 2006
Vilkku
Jotain on poissa
Anssi Kela - Jotain on poissa
Kaikki sai alkunsa ollessani kymmenvuotias. Halusin kanin, koska "kaverillakin on ja ne on söpöjä". Vanhempani eivät kani-idealle lämmenneet, vaan alkoivat sen sijaan miettiä toisen koiran hankkimista. Tuolloin meillä oli 14-vuotias sekarotuinen Susku. Citymarketin ilmoitustaululta löytynyt ilmoitus johti meidät sekarotuisten pentujen luo ja valinta osui harmaaseen narttupentuun. Sen nimeksi tuli Vilkku laulaja Maija Vilkkumaan mukaan ja se haettiin kotiin vappupäivänä.
Vilkku rakasti omaa laumaansa valtavasti ja oli tunnettu jatkuvasta hännänheilutuksestaan. Sisällä se oli sangen rauhallinen, mutta ulkona se puhkui tarmoa ja sen haukkuääni kantoi kauas. Hyvin pitkään Vilkun käytöksestä olisi tuskin uskonut, että se oli ylittänyt jo kymmenen vuoden iän.
Kuten Vilkun käytöksestä ei nähnyt sen ikää, ei vanhuuskaan aluksi vaikuttanut vaivanneen sitä juurikaan. Pari kertaa se söi kokeeksi kipulääkkeitä, koska se oli nuollut jalkojaan. Mitään muuta ei ollut kuitenkaan ilmennyt. Ruoka kelpasi Vilkulle ja painonkaan kanssa ei tarvinnut vanhuusvuosina tapella. Vasta viimeisenä kesänään Vilkku tuntui vanhentuneen huomattavasti. Sen kuuloaisti oli heikentynyt siinä määrin, ettei se herännyt jokaiseen ruoanjakotilaisuuteen. Se myös nukkui enemmän ja alkoi näyttää vanhemmalta. Viimeisellä uintireissullaan se ei enää halunnut uida syvälle. Nuoruuden tarmo oli karissut jonnekin.
Vilkun aika tuli täyteen syyskuussa 2018. Eräänä päivänä sen takajalat pettivät, mutta eläinlääkärissä se alkoi jo kävellä itse ja sai kipulääkekuurin. Se ei kuitenkaan jäänyt ensimmäiseksi kerraksi, kun takajalat pettivät. Lopulta Vilkun oli aika päästä pois kivuistaan pari päivää myöhemmin.
Vilkku rakasti omaa laumaansa valtavasti ja oli tunnettu jatkuvasta hännänheilutuksestaan. Sisällä se oli sangen rauhallinen, mutta ulkona se puhkui tarmoa ja sen haukkuääni kantoi kauas. Hyvin pitkään Vilkun käytöksestä olisi tuskin uskonut, että se oli ylittänyt jo kymmenen vuoden iän.
Kuten Vilkun käytöksestä ei nähnyt sen ikää, ei vanhuuskaan aluksi vaikuttanut vaivanneen sitä juurikaan. Pari kertaa se söi kokeeksi kipulääkkeitä, koska se oli nuollut jalkojaan. Mitään muuta ei ollut kuitenkaan ilmennyt. Ruoka kelpasi Vilkulle ja painonkaan kanssa ei tarvinnut vanhuusvuosina tapella. Vasta viimeisenä kesänään Vilkku tuntui vanhentuneen huomattavasti. Sen kuuloaisti oli heikentynyt siinä määrin, ettei se herännyt jokaiseen ruoanjakotilaisuuteen. Se myös nukkui enemmän ja alkoi näyttää vanhemmalta. Viimeisellä uintireissullaan se ei enää halunnut uida syvälle. Nuoruuden tarmo oli karissut jonnekin.
Vilkun aika tuli täyteen syyskuussa 2018. Eräänä päivänä sen takajalat pettivät, mutta eläinlääkärissä se alkoi jo kävellä itse ja sai kipulääkekuurin. Se ei kuitenkaan jäänyt ensimmäiseksi kerraksi, kun takajalat pettivät. Lopulta Vilkun oli aika päästä pois kivuistaan pari päivää myöhemmin.